Tiim spirittiä nih!

Mistä tietää että on kevät? No siitä kun alkaa jokavuotinen panikointi joukkuekoirista SM-kisoihin!
Laji kun laji, kaava on sama. Ensin odotetaan pannu kuumana mikä seura anoo kisat itselleen. Sitten joko surkutellaan sitä kun ne ovat niin helvatun kaukana tai iloitaan kun ne kerrankin on lähellä. Seurojen ja yhdistysten palstoilla keskustellaan majoituksista, joukkueista ja mietitään kuka hoitaa, kuka maksaa, kuka pääsee.No sitten tulee se surullisen kuuluisa hetki kun internetin saloista putkahtaa ohjeet joukkueeseen halukkaille eli viimeistään tässä kohtaa tulee myös ajankohtaiseksi tarkistaa oman seuran valintakriteerit, kannattaako edes hakea. Alkaa spekulointi. Ja kiukuttelu. Osa ottaa marttyyrin roolin jo nyt (aikainen lintunen madon nappaa) eikä edes hae joukkueeseen. Osa marttyroi sitten vasta kun ei pääse.

Todennäköisesti omalla koiralla haetaan joukkueeseen kävi miten kävi. Ainakin johonkin joukkueeseen, mielellään kaikkiin mahdollisiin että varmasti pääsee. Haetaan omaan lähiseuraan, rotuyhdistyksen joukkueeseen ja ja ja ja. Sitten muistetaan se kuuluisa edustus velvollisuus. Joku kurja kun on mennyt asettamaan pykälän jossa seuran esteillä harjoittelevan tulee edustaa, jos näin päätetään. Miten moukkamaista.

Sitten onkin jäljellä enää kaksi vaihtoehtoa, sitä joko pääsee tai ei pääse, helppoa. Toiset ovat innoissaan kun tulevat valituiksi, hehkulla lämmittäisi isommankin torpan talvipakkasilla. Mutta nyt on kesä joten palataan siihen. Intoa ei kauaa kestä, lemmikkipalstoilta voi lukea nimettömiä kommentteja nimettömien seurojen nimettömistä ohjaajista nimettömillä -mitäänsaamattomilla koirillaan. Vähemmästäkin sitä pahoittaa mielensä mutta hammasta purren sitä lähdetään edustamaan, paikka kun on saatu. Paitsi, jos kävikin niin kurjasti ettei olisikaan halunnut siihen joukkueeseen, haki vain edustuspakosta ja toivoi salaa tulevansa valituksi siihen toiseen joukkueeseen..kyllä on vaikeaa.

No sitten ne, jotka eivät taaskaan tulleet valituksi aloittavat sen katkeran keskustelun. (Paitsi jos eivät halunneetkaan tulla valituiksi mutta positiivisuus ei kuulu tähän postaukseen.) Johon joukkueeseen päässeet vastaavat samalla mitalla. Puutarhan tuotoksia vedellään nekkuun puolin ja toisin ja joissain tapauksissa mennään niin pitkälle että osoitetaan tai otetaan asioita henkkoht. Puhutaan vääränrotuisista, hitaista tai vanhoista koirista. Otetaan mukaan keskusteluun valintakriteerit ja muutetaan niitä palstoilla itselle edukkaampaan eli parempaan suuntaan. Useista kommenteista, paloista nenässä ja lisäkkeistä otsassa huolimatta, lopputulos on edelleen sama. Kukaan ei ole tehnyt läpimurtoa ja keksinyt päteviä kriteereitä joukkuehakuun. Sääntöjä, jotka tekisivät kaikki onnelliseksi, kaikki saisivat osallistua ja kaikki saisivat tehdä mitä haluavat. Tämä kuuluu Stainer-henkeen, ei tiim spirittiin.

Jos sitten onkin käynyt munkki ja sinne kisoihin pääsee jossain joukkueessa palataan aiheeseen kustannukset. Kuka maksaa ja mitä maksaa ja ennenkaikkea, maksaako naapuriseura edustajilleen enemmän tukia? Viisaimmat, nuo koiramaailman konkarit ovat tietysti varanneet majoituksen ja viptelttapaikan kisapaikalle jo hyvissäajoin. Kaikki kuitenkin pääsevät paikalle, vaikka kävellen tai kimppakyydillä.

Mutta olikin käynyt niin hassusti että tuomari oli tehnyt vaikean radan. Liian tiukka ihanneaika, liian vaikeita kuvioita, liikaa haasteita, liian korkeat hypyt, liikaa ihan kaikkea. Tuomari ei pidä tietyn rotuisista koirista, tuomari haluaa tehdä kiusaa. Tuomarilla on väärät vaatteet tai ruma tukka. Mikäli tuomarista ei keksi virhettä jos epäonnistuu, aina voi käyttää jokerikortin; mitäs valitsivat meidät edustamaan. Jos tulee nolla, tuomari onkin ihan kiva radasta puhumattakaan. Puusilmä tuomari ei kuitenkaan näe kilpakumppanin kontaktivirhettä. Eikä mitään muutakaan. Tyhmä.

Jos joukkue mokaa, eikä mitallia tule, kaikki tietävät miten käy. Paitsi tapaksessa, jossa joukkueen kokoonpano on sellainen että jo etukäteen ollaan voitu päättää ettei se pärjää. Jos joukkue pärjää, yli odotusten ja tilastoja horjuuttaen ollaan toki iloisia seuran menestyksestä. Valitettavasti tuota menestystä ei kukaan enää viiden vuoden päästä muista, sillä kaikki energia menee uusien koirakoiden ja joukkueiden ja sääntöjen ja tuomareiden pohdintaan. Viiden vuoden takainen mitalli on so last season, like 5 minutes ago. Eihän se vääränrotuinen, vanha ja hidas koira ole enää edes hengissä.

Summa summarum. Kaikesta tästä huolimatta SM kilpailut, lajissa kuin lajissa ovat jokavuotinen, iloinen tapahtuma, jonne lajin harrastajat kokoontuvat kannustamaan toisiaan ja moikkaamaan vanhoja tuttuja ympäri maan. Rakkaat rekut ovat tietysti mukana, osallistuivat tai eivät. Katsomossa jännitetään ystävien puolesta ja ollaan aidon iloisia menestyksestä. Omaan koiraan ollaan tyytyväisiä, vähintään yksi asia meni nappiin ja se riittää. Kotimatkalle suunnataan väsyneinä mutta onnellisina, jos ei omasta menestyksestä niin ainakin ystävän tai valmentajan. Foorumit käyvät kuumina hetken, kunnes taas hiljenevät ennen seuraavan vuoden kohokohtia. Näihin sanoihin ja tunnelmiin, peukkuja kaikille kesän tuleviin koitoksiin, myös heille jotka nyt joukkuekisaan liittyen vetivät sen vähän lyhyemmän korren. Ensi vuonna sitten taas uutta matoa koukkuun!

Ystäväni sanoja lainatakseni; Koiraurheilun perimmäinen syy on äärimmäinen ketutus. Joskus kuitenkin onnistumme ja siksi kai tätä lajia harrastamme.